Indigoflood: Undertow of Peculiar Tales II (2010)

Levyn mukana tulleessa saatekirjeessä mainittiin 7:45 Recordsin perustetun nimenomaan Indigofloodin musiikin takia. Undertow of Peculiar Tales II -levyn kuunneltuani useaan kertaan voin mainita, ettei ainakaan hukkaan mennyt. Nimenomaan tällaisten levyjen takia kannattaa nähdä vaivaa saattaa se myös muidenkin kuin tuttujen kuunneltavaksi.
Turkulaisen Indigofloodin uutukainen on erinomainen ja monipuolinen rocklevy, jossa eri musiikkityylien vaikutteet ovat sulassa sovussa. Yhtye on maininnut musiikkinsa olevan grungressive pockia, joka kuvaa mielestäni mukavasti musiikkityyliä, jossa yhdistyy sulavasti grungen raaka meininki progen maalaileviin tunnelmiin.

Levy on myös ehyt kokonaisuus, jossa on kappaleiden rakenteisiin kiinnitetty hyvin huomiota. Kappaleet ovat hyvin rakennettuja ja soitettuja, joissa kuuluu hyvin yhtyeen pitkä ikä ja monipuolinen rocktuntemus.

Classic Rock Suomi suosittelee

Kappaleet:

1. Terra fungus
2. Kutteri
3. Pouring stairs from the bottle
4. Elpez
5. Retreat
6. Hats and ratchets
7. Thistle pillow pt.2
8. Riverhome
9. Rhinestone

Jäsenet:

Laulu ja kitara - Perttu Koho
Kitara ja laulu - Tero Kairinen
Rummut - Aki Kiuru
Basso - Toni Ilo

 http://www.myspace.com/indigoflood

Jari Kaikkonen/CRS

Mountain:Mountain Climbing (1970)

Amerikkalainen Mountain lukeutuu kiistattomasti varhaisen jenkkiheavyn kaikkein laadukkaimpiin nimiin, vaikka jäikin kaupallisesti selkeästi Grand Funk Railroadin varjoon.

 Yhtyeen originaaliin levytyskokoonpanoon kuuluivat aikaisemmin Vagrants-yhtyeessä (pikkuhitti näkemyksellä Otis Reddingin originaalista ja Aretha Franklinin hitiksi nostamasta Respectistä) vaikuttanut kitaristi Leslie West, tuottajana (mm. Creamin ensimmäiset pitkäsoitot) kunnostautunut vokalisti/basisti Felix Pappalardi, rumpali Corky Laing sekä kosketinsoittaja Steve Knight. Monien muiden tavoin Mountain teki läpilyöntinsä Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969 ja pian niiden jälkeen ilmestyi yhtyeen arvostettu debyyttialbumi Mountain Climbing, joka pitää sisällään yhtyeen tunnetuimmat hitit. Niistä mainittakoon ensinnäkin Jack Brucen ja Pete Brownin käsialaa oleva ja tekstinsä osalta tien päällä olleesta Creamista kertonut, melodialtaan kaunis ja Leslie Westin kitarasoolon osalta suorastaan järisyttävä Theme of an Imaginary Western. Albumilta on poimittavissa myös Mountainin ainoa singlehitti, räväkän rempseä Missisippi Queen. Woodstockin tunnelmiiin palataan albumin toisessa kylmien väreiden nostattajassa, niin ikään erinomaisen koskettavassa biisissä For Yasgur’s Farm. Levyn tunnetuimpaan antiin kuuluu myös tanakka Never in my Life.

Mountain Climbingiä seurannut pitkäsoitto Nantucket Sleighride on Mountainin toinen huipputyö. Erityisesti siltä nousevat esiin slovarimmat  My Lady sekä Traveling in the Dark. Albumin avainteos on kuitenkin pitkä ja vakuuttava nimikkoraita. Kolmas albumi Flowers of Evil koostui a-puoleltaan uusista studioäänitteistä, mutta b-puolella tarjoiltiin livematskua. Mountain pisti väliaikaisesti pillit pussiin. Leslie West ja Corky Laing lyöttäytyivät yhteen Jack Brucen kanssa ja levyttivät nimellä West Bruce and Laing kaksi pitkäsoittoa, Why Dontcha sekä Whatever Turns You On. Vuonna 1973 Mountain oli jälleen kasassa, tosin ainoina originaalijäseninä mukana olivat West ja Pappalardi. Japanin-live Twin Peaks ei edusta yhtyettä ikimuistoisimmillaan, mutta 1970-luvun viimeinen Mountain-levy, vuoden 1974 satoa oleva Avalanche (mukana West, Pappalardi ja Laing) pitää sisällään muutamia huippuhetkiä, kuten klassikkotasoinen Sister Justice. Mountainin varhaistuotanto edustaa varhaista jenkkihevanderia laadukkaimmillaan. Tutustukaa toki.

Rokki-Pete

Richie Blackmore’s Rainbow (1975)

Kun Richie Blackmore erosi Deep Purplesta vuonna 1974, hänen Rainbow-yhtyeensä ensimmäisen kokoonpanon muodosti aikaisemmin nimellä Elf ja samalla Deep Purplen lämmittelijänä toiminut yhtye, jonka tunnetuin jäsen oli tiettty hiljattain edesmennyt vokalisti Ronnie James Dio. Rainbown vuoden 1975 debyyttialbumin ovat monet valmiit kohottamaan yhtyeen tuotannon kaikkein laadukkaimmaksi.

Avausraita, tarttuvariffinen Man on the Silver Mountain lukeutuu albumin tunnetuimpaan antiin. Self Portrait on hyvä biisi, joskin keskitempoisena se häviää tasollisesti levyn slovarikaunokeille Catch the Rainbow sekä Temple of the King. Levyn klassisinta klassikko-osastoa edustaa vielä ylvään melodinen Sixteenth Century Greensleeves, mutta muutama hieman täytteenomaisempi raita on myös eksynyt mukaan. Psykedelioiva Snakecharmer ei lukeudu albumin ikimuistoisimpiin hetkiin. Levyn päättävä instrumentaaliversio Yardbirdsin hitistä Still I’m Sad venyi konserteissa maratonmittoihin. If You Don’t Like Rock N’ Roll edustaa tylsähköä peruskamaa ja Black Sheep of the Familyn ainoa vika on siinä, että kyseessä on coverbiisi, jonka originaaliversiosta vastasi Quatermass.

Richie Blackmore’s Rainbow-kokoonpanosta Blackmoren matkaan jäi pitemmäksi aikaa ainoastaan Dio ja parivaljakon aikainen Rainbow levytti vielä kiistattomat albumiklassikot Rainbow Rising sekä Long Live Rock N’ Roll ja niiden välissä livetuplan Rainbow on Stage. Myöhäisemmät Dion aikaiset studioalbumit pitivät niin ikään sisällään kirkkaita timantteja tyyliin Stargazer, A Light in Black, Gates of Babylon, Kill the King ja Lady of the Lake Long Live Rock N’ Rollin nimikkoraitaa unohtamatta.  

Dion korvattua Ozzy Osbournen Black Sabbathin vokalistina alkoi Rainbown uralla selkeästi kaupallisempi vaihe. Sabbath sitä vastoin oli vedossa vielä Heaven and Hell ja Mob Rules-pitkäsoitoilla. Lepää rauhassa Ronnie James.

Rokki-Pete

Union Street: This It...EP (2010)

Cathering Dreams (2010)

Exeption to the Rule: High and Low (2010)